Vihdoin voin sanoa, että leikkaushaava on parantunut. Ranteessa on nyt nimittäin hyvin kova, punainen juova, jota myös siis arveksi kutsutaan. Ihan oikea arpi. Yllättävän kauan siinä kestikin. Nyt vain sitten kovasti toivomaan, ettei se saa mitään ikäviä piirteitä tai ala suorastaan keloidiseksi. Minulla nimittäin on kyljessä yksi arpi suuren luomen poiston jäljiltä, eikä se vielä yli kymmenenkään vuoden jälkeen ole muuttunut vaaleaksi vaan on ns. keloidi. Ilmeisesti niihin on taipumusta, sillä veljellänikin on hyvin pahannäköisiä leikkausarpia niin käsivarressa kuin molemmissa jaloissakin. Ja nuorilla kun pitäisi arpimuodostus olla vähäisempää.
Sairaslomaa on jäljellä enää viikko. Arpi on kipeä, joten vähän jännittää, miten töissä tulen sen kanssa pärjäämään. Hyvin menee, kun ranteeseen ei koske eikä se joudu hankaukseen tai kun rannetta ei taivuta liikaa. Mutta mutta, ne ovat kaikki ongelmia! Leikkaushoitajana teen töitä hyvin paljon käsillä ja ranteet ovat lujilla. Arpi ei myöskään mitenkään voi välttää hankausta, koska käsineiden käyttö on tärkeää ja usein käsineen ja ihon välissä on vielä suojatakin hiha. Ei siis ihme, jos vähän epäilyttää..
Syntämäpäiväkin oli ja meni. Kolmenkympin kriisi iski saman tien - kolme vuotta etuajassa! Enpä sitä todellakaan odottanut. Ennen olin vain hyvilläni siitä, että pääsen taas vuoden verran kauemmaksi menneestä ja tuskallisesta teini-iästäni. Olisin taas enemmän aikuinen. Nyt vanheneminen alkoikin yhtäkkiä pelottaa. Tuli tunne, että minun pitäisi olla nyt jo paljon enemmän kuin olen. Olisi pitänyt saada enemmän aikaan.. Sen sijaan erakoidun. Jos en pelkäisi kummituksia yms. hirviöitä, olisin varmaan jo jättänyt kaiken taakseni ja hankkinyt erämökin jostain kaukaa. Alaskasta vaikka.
Ei sekään hirveästi auttanut, kun pankissa käydessäni alkoi täti puhumaan asuntolainasta. "Kun eikös sen aika ala olla jo?" tuumaili pankkitäti.
Niinpä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti