Ilman telkkaria olisi elämä välillä tylsää

Ensimmäinen viikko töitä on takana ja huomenna odottaa seuraava. Pari ensimmäistä päivää kättä särki, mutta muuten sen kanssa pärjäsi oikein hyvin. Oikeastaan paljon paremmin kuin odotin ja se on hieno juttu. Työt ovat muutenkin niin raskaita, että jos siinä sivussa pitäisi vielä tsempata käden kipujen kanssa, ei päiviä jaksaisi. Ainoa ongelma on oikeastaan arpi. Välillä se osuu esimerkiksi pöydän reunaan tai tukia säätäessä johonkin metallikiskoon ja auts... se muuten sattuu! Yllättävää kyllä en ole silti kättä juurikaan varonut. Kyllä se siitä. Vuoden kuluttua tämän pitäisi olla enää muisto vain.

Sen sijaan migreeni on tuottanut ongelmia. Se on vaivannut jo pari viikkoa putkeen eikä hellitä millään. Helpotuksen tuo Imigran Radis, mutta ei sitäkään ole tarkoitettu koko ajan käytettäväksi. Nyt nimittäin on niin, että heti kun lääkkeen vaikutus lakkaa, kipu palaa takaisin. Tälläkin hetkellä särkee, mutta en voi nukkuakaan kaiken aikaa! Pakko on elää vapaa-aikaakin välillä. Lääkäriin pitäisi mennä, mutta ei sitäkään jaksaisi. Viimeksi syksyllä oli samankaltainen episodi ja oli lähellä etten joutunut tiputukseen. Onneksi ruiskullinen Tramalia auttoi.. Ehkä se auttaisi nytkin, mutta sitkeästi yritän silti pärjätä. Katsotaan asiaa uudestaan viikon päästä.

Olen jonkin aikaa jo yrittänyt metsästää erästä amerikkalaista lehteä. Tiedän, että sitä julkaistaan Suomessakin, mutta tällä hetkellä näyttäisi siltä, että joko kyseinen lehti ilmestyy meillä reilun kuukauden myöhässä tai sitten sitä ei vain eksy Keski-Suomeen asti. Samannimisiä lehtiä nimittäin on Suomessa saatavilla ainakin kolme enkä ole päässyt vielä selvyyteen, mikä niistä on oikea. Tiedän vain, että juuri se, jota odotan, ei ole ainakaan vielä lehtihyllyissä. Miksi se on sitten niin tärkeä? Näh, siinä on vaan hyviä kuvia ja juttuja. Tässäpä näyte yhdestä kuvasta ;)

Minä en sitten ole lisännyt tuota "hot"-sanaa tuohon! En vain saanut sitä poiskaan...

Sittenpä joitakin sanoja TV:stä eli telkkarista. Ensi viikolla päättyy taas yksi sarja, joten olen aktiivisesti seurannut. Aikoinaan sitä esitettiin Nelosella, mutta totta kai se jäi silloin kesken kolmannen tuotantokauden jälkeen. Onneksi MTV3 Scifi on nyt esittänyt sarjan kaikki seitsemän tuotantokautta ja ensi tiistaina se siis lopullisesti päättyy. Kyseessä on tietysti Star Trek Voyager, mielestäni ehkä parhain ST-sarjoista. Voyagerin tilalla jatkaa Star Trek Enterprise, mutta se ei edes ideana kiehdo minua niin paljoa. Täytyy sitäkin silti edes vähän vilkaista, jotta STV:n jättämä aukko umpeutuisi hiljalleen..

Anyway, tässä melkein jää jopa kaipaamaan Voyagerin hienoja henkilöhahmoja. Erityisesti Seven of Nine jää pieneksi kulttihahmoksi Star Trekin historiaan. Alunperin Seven of Nine (eli näyttelijä Jeri Ryan) tuli mukaan nostaakseen Voyagerin kehnoja katsojalukuja, mutta muuttui sitten yhdeksi keskeisimmäksi hahmoksi aluksella. Tämä ihmislapsesta borgiksi muuttunut ja jälleen aikuisena naisena lähes ihmiseksi palautettu yksilö oli omiaan keräämään mieskatsojien huomion kauneudellaan ja ennen kaikkea muodoillaan. Minulle ja monille muille naisille hän kuitenkin edustaa tavoiteltavan kauneuden lisäksi uskomatonta älykkyyttä ja itsehillintää, jota vain hänenkaltaisensa nainen voi toteuttaa. Jokaisen naisen tavoitelluin unelma: olla kaunis, mutta silti älykäs. Miksi ihmeessä nämä kriteerit eivät aina voi kulkea käsi kädessä?

Viime yönä satoi lunta. Hemmetin hemmetti! Lumi on mukavaa talvella, mutta nyt on periaatteessa jo kevät. Huomisesta alkaen lämpöasteet taas palaavat kuvioihin. Mikä lie oikku. Ehkä se oli kytköksissä eiliseen Earth Hour-juttuun. Muistutuksen tehostus. Siirsin kuitenkin jo kevätkranssin ulko-oveen ja talvikranssi sai väistyä. Kohta on jo kesäkin. Ennustavat lämmintä kesää. Saisi kyllä tullakin, kun pari edellistä on mennyt sateen merkeissä. Ei tosin mikään ihme, että vuodeajat eivät ole kohdallaan. Saastutus on viihdettä parhaimmillaan turhan monen ihmisen mielestä. Formulatkin palasivat takaisin ruutuun.

Kun ikäkriisi iskee...

... on syytä tukeutua hyvään musiikkiin. Sitä sentään syntyy ympäri maailmaa koko ajan. Suurin osa siitä jää huomaamatta, mutta osa välittyy jopa meikäläisen korviin. Viime aikoina hyvä uusi löytö on ollut White Lies, jota tuntuu suosittelevan vähän jokainen asiaansa perehtynyt musiikkikriitikko. Mikäs siinä, sillä kyseessä on vallan mainiota tuoretta musiikkia. Tässäpä pieni näyte siitä (nyt kun vihdoin ystävän avustuksella osasin videon tänne lisätä):

Sopii mainiosti tilanteeseen. Lisää löytyy klikkaamalla.

Kriisiä pukkaa

Vihdoin voin sanoa, että leikkaushaava on parantunut. Ranteessa on nyt nimittäin hyvin kova, punainen juova, jota myös siis arveksi kutsutaan. Ihan oikea arpi. Yllättävän kauan siinä kestikin. Nyt vain sitten kovasti toivomaan, ettei se saa mitään ikäviä piirteitä tai ala suorastaan keloidiseksi. Minulla nimittäin on kyljessä yksi arpi suuren luomen poiston jäljiltä, eikä se vielä yli kymmenenkään vuoden jälkeen ole muuttunut vaaleaksi vaan on ns. keloidi. Ilmeisesti niihin on taipumusta, sillä veljellänikin on hyvin pahannäköisiä leikkausarpia niin käsivarressa kuin molemmissa jaloissakin. Ja nuorilla kun pitäisi arpimuodostus olla vähäisempää.

Sairaslomaa on jäljellä enää viikko. Arpi on kipeä, joten vähän jännittää, miten töissä tulen sen kanssa pärjäämään. Hyvin menee, kun ranteeseen ei koske eikä se joudu hankaukseen tai kun rannetta ei taivuta liikaa. Mutta mutta, ne ovat kaikki ongelmia! Leikkaushoitajana teen töitä hyvin paljon käsillä ja ranteet ovat lujilla. Arpi ei myöskään mitenkään voi välttää hankausta, koska käsineiden käyttö on tärkeää ja usein käsineen ja ihon välissä on vielä suojatakin hiha. Ei siis ihme, jos vähän epäilyttää..

Syntämäpäiväkin oli ja meni. Kolmenkympin kriisi iski saman tien - kolme vuotta etuajassa! Enpä sitä todellakaan odottanut. Ennen olin vain hyvilläni siitä, että pääsen taas vuoden verran kauemmaksi menneestä ja tuskallisesta teini-iästäni. Olisin taas enemmän aikuinen. Nyt vanheneminen alkoikin yhtäkkiä pelottaa. Tuli tunne, että minun pitäisi olla nyt jo paljon enemmän kuin olen. Olisi pitänyt saada enemmän aikaan.. Sen sijaan erakoidun. Jos en pelkäisi kummituksia yms. hirviöitä, olisin varmaan jo jättänyt kaiken taakseni ja hankkinyt erämökin jostain kaukaa. Alaskasta vaikka.

Ei sekään hirveästi auttanut, kun pankissa käydessäni alkoi täti puhumaan asuntolainasta. "Kun eikös sen aika ala olla jo?" tuumaili pankkitäti.

Niinpä niin.

Rannekellomiehet ja arpiset ranteet

Leikkaushaavaa, johon nyt on kovaa vauhtia muodostumassa punainen arpi, on särkenyt tänään vähän liiankin kanssa. Jo viikonloppuna huomasin, miten kipu lisääntyi eikä käsi enää sallinut samanlaista käyttöä kuin olin jo tikkien poiston jälkeen ehtinyt tottua. Kun haava vielä purskautti hieman vihertävää eritettä itsestään ja pieni kuumeenpoikanen iski lauantaina, olin varma, että nyt on infektio tullut. Mutta, kuume katosi eikä haava ole sittemmin enää erittänyt.. Kipu on vain jäänyt. En kärsi edes hieroa tulevaa arpea! Olen vain tyytynyt laittamaan kasan Bepanthenia päälle ja se on kyllä haavaa siistinyt. Ihme voide sekin.

Pikkuhiljaa, kun vanha pahoin kärsinyt ihokerros nyt irtoaa, paljastuu alta arpi, jonka lopullista muotoa saankin sitten odottaa ainakin vuoden verran. Toivottavasti haava pian paranisi kunnolla. Jos kipu ei ala helpottaa, on pakko käydä kättä jossain näyttämässä. Sen verran tuore sairaanhoitaja vielä olen, etten oikein luota omaan arviointiini. Varsinkaan, kun harvemmin leikkaussalissa törmää tällaisiin haavoihin. Yleensä, jos vastaleikattua haavaa kantava potilas tuodaan saliin, pursuaa haava mätää ja ties mitä muuta eritettä. Omaa sairaslomaani on jäljellä vielä kaksi viikkoa, joten toivoa kunnon paranemisesta ajoissa on.

Itse leikkaus meni hyvin. Kyllähän se kipeää teki, mutta kiitos ihanien työtoverieni ja asiansa osaavan kirurgin, kestin kaiken kuin nainen. Hyviä lääkkeitä oli kyllä. Oikeastaan nyt, kun itse on hieman asiaa katsonut potilaankin kannalta, ymmärtää kaikkea paljon paremmin... Sitä en vain odottanut, miten kipeä käsi olisi jälkikäteen! Periaatteessa heti, kun puudutus katosi, kättä jomotti kuin syötävää. 600mg Buranaa ei auttanut mitään ja vain Panacodin voimilla pystyin nukkumaan ja oleskelemaan. En ollenkaan odottanut sellaista kipua. Tyhmä minä. Onneksi se kipein aika meni nopeasti ohitse ja pikku hiljaa tunsin toipumisen etenevän. Tikkien poistoon asti kättä en uskaltanut paljoa käyttää, mutta sen jälkeen olen sitäkin enemmän. Ranne ei vielä taivu taaksepäin kunnolla, mutta muuten käsi tuntuu toimivan hyvin. Mitä nyt haavaa jomottaa enenevässä määrin.. Kyllä tässä uskaltaa vasemmankin leikkauttaa, kunhan tämä oikea on ensin parantunut kunnolla ja töissäolo sujuu.

Reilut kolme viikkoa on siis sairaslomaa takana ja kaiken kaikkiaan aika on mennyt hyvin. Ensimmäisen viikon käytännössä nukuin ihan lääkkeidenkin takia, sen jälkeen tuli puuhattua vaikka mitä. Viime viikko menikin sitten sitkeän migreenin kourissa. Olisikohan pääkoppa suivaantunut jatkuvaan nukkumiseeni ja rankaissut minua siitä? Sen verran hyvin kipu oli kytköksissä unen määrää ja tällä kertaa vähemmän oli parasta! Jännä sekin.. Oikeastaan eilen oli ensimmäinen täysin pääkipuvapaa päivä. Hyvä sinänsä, koska veljen 20-vuotissynttäreillä olisikin ollut ikävä olla kärttyisellä päällä.

Pieni sananen juuri elokuvissa pyörivästä Watchmen-elokuvasta. Heh, nokkelat varmaankin osasivat yhdistää otsikon nerokkaan väännöksen juuri siihen. Itse en tokikaan väännöstä keksinyt vaan joltain nettipalstalta sen luin. Briljantti oikeastaan. Rannekellomiehet on paljon parempi vääntö kuin Vartijat. Mutta siis, lauantaina sen kävin katsomassa. Johan sitä olikin odotettu siitä asti, kun sarjakuvan joskus puolitoista vuotta sitten luin ja pidin siitä. Ja kas vain, kerrankin pidin myös elokuvasta! Hyvin harvoin on sarjakuvasta saatu väännettyä hyvä elokuva ja tällä kertaa siinä onnistuttiin. Melkeinpä voisi sanoa, että vain V for Vendetta ja Watchmen ovat ainoat todella onnistuneet elokuva-adaptiot hyvästä sarjakuvasta. 300 oli pelkkää järjetöntä mättöä ja Sin City vähän liian omaperäinen minun makuuni. Samoihin kategorioihin ei voida millään laskea näitä Batman, X-men, Daredevil ym. vastaavia mussutuksia. Ainoa hyvä Batman oli Dark Knight ja sekin vain sen takia, kun Heath Ledger onnistui Jokerina. Muuten leffa oli täyttä käsittämätöntä sontaa. Koko Batman-juttu on muutenkin täyttä sontaa. Anteeksi vaan ne, joiden varpaille pahasti astuin.

Ei se haittaa, vaikka et olisi Watchmenia koskaan lukenut. Mene leffaan, nauti ja sitten lue sarjakuva. Se täytyy joka tapauksessa joskus tehdä, että voi lopulta kuolla tyytyväisenä. Älä luulekaan, että keskittyminen pelkkään kaunokirjallisuuteen riittäisi hyviä lukuelämyksiä saadakseen. Välillä täytyy poiketa muillekin poluille.

Ps. Tytöt, lukekaa Houkutus edes kerran elämässänne. Bella on välillä hirveän ärsyttävä tyttö, mutta häntä tarvitaan, jotta Edward Cullen olisi kaikkien aikojen sydäntäsärkevin vampyyripoika.

Pöh

No okei, kyllä minä siinä sivussa ihastuin pikkuisen Robert Pattinsoniinkin. Mutta ihan vähän vaan.. *nauraa* On se niin hölmöä, niin hölmöä.

Se on se hemmetin renttumaisuus! Jokainen nainen repsahtaa siihen korttiin jossakin elämänsä vaiheessa.

Keskiyön aurinko ja muita kertomuksia

Huomasin tuossa eilen ihastuneeni pahasti. Jos tunnet minut läheisemmin, ei tarvitse huolestua. Mistään niin vakavasta ei ole kyse. Rakastuahan ei voi ilman todellista vastakaikua ja olemassa olevaa suhdetta, mutta ihastua voi kuka vaan, missä vaan, milloin vaan, mihin vaan. Näin ollen ihastuksen kohde voi olla niin ihminen, eläin, esine tai olematon asia. Hah, minäpä menin sitten ihastumaan fiktionaaliseen henkilöön. Ja kukas se on? No tietysti Edward Cullen!

Twilight-kirjasarjassa Bella Swanin hurmannut kiihkeä vampyyripoika saa tälläkin hetkellä osakseen miljoonien teinityttöjen pyyteettömän ihailun ja "rakkauden". Tämä teinityttöjen lauma jakaa kanssani samanlaisen kiihkeän tunteen, mutta minäpäs olenkin aikuinen nainen. Ensi viikolla kilahtaa mittariin jo 27 vuotta, ja nyt menen päätä pahkaa ihastumaan kirjasarjan hahmoon. Siitäpä ei varmaan hyvää seuraa. No niin, tietenkään en koe aivan samanlaista kiihkeyttä kuin reilut kymmenen vuotta sitten olisin vielä kokenut, enkä koe aivan samankaltaista ihastusta kuin oikeaan ihmiseen voisin kokea, mutta kyllä tämä silti vähän hämmentyneeksi vetää. Siis, jos ei oteta mukaan niitä oikeisiin miehiin ihastumisia niin voin huoletta sanoa viime kerrasta olevan vuosia ja vuosia aikaa. Mitenkähän lie nyt sitten iski päälle?

Nythän tämä Twilight-huuma on ollut päällä jo jonkin aikaa. Itse olen vähän myöhäinen kirjosieppo, sillä en ole elokuvaa nähnyt ja ensimmäisen kirjan Houkutuksen luin vasta tällä viikolla. Tarkoitus oli kyllä mennä leffakin katsomaan silloin uuden vuoden jälkeen, mutta kummasti tuo lähipiirin ns. painostus sai minut siitä ideasta luopumaan. "Sehän on niin teiniä kuin voi olla, ja sinä et pidä mistään sellaisesta!" eräs läheiseni sanoi. Kieltämättä se pitää paikkansa, en pidä mistään teinijutusta. Mutta mutta, asia jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni. Jopa Angry Alienin Bunny-parodia Twilightista oli loistava, joten lopulta sitten lainasin ensimmäisen kirjan kirjastosta. Pari päivää siitä päädyin ostamaan kaikki kolme suomennettua kirjaa ja nyt sitten ollaan tässä. Edward Cullen ja vampyyrit. Hemmetti.

Mikä siinä pojassa sitten viehättää? Varmasti osa syy lankeaa oheisen kuvan Robert Pattinsonin harteille. Hän kun esittää itse leffassa Edwardia ja on niin pirun komea. Silti, en minä häntä näyttelijänä ihastele ja koska en tunne häntä niin en oikeastaan ihmisenäkään, joten kyllä se lähinnä keskittyy hänen roolihahmoonsa. Kuvittelen kylläkin "oikean" Edwardin vieläkin komeammaksi, mutta sitäpä ei liene tässä lasketa. Varmasti osa niistä miljoonista teinitytöistä on ihastunut Edwardiin vain herra Pattinsonin vuoksi ja I'm fine with that. Mitä sitten? Eipä se minun hairahdustani haittaa. Saanpahan nauttia melkein rauhassa ihan vain itsekseni ;)

Mutta siis, siitä viehätyksestä? Ei se perustu pelkkään ulkonäköön, varsinkaan fiktionaalisen henkilön kohdalla. Se on se koko olemus: tässä tapauksessa paha poika hyvillä tavoilla. Jokaisen tytön unelma siis. Siinähän se onkin ja siihen tämä ihastuminenkin perustuu. Halu saada jotain mitä ei ole olemassa. Saada sen kaiken samassa paketissa. Halu kokea samanlaisen pyyteettömän, rajat rikkovan rakkauden kuin Edward ja Bella kokevat. Halu olla haluttu samanlaisella kiihkeällä tavalla. Kokea jotain ikuista.

Jokaisen tytön unelma on saavuttamaton tavoite. Näin uskon minä. Siksi repsahdin... Toivottavasti Stephenie Meyer joskus saa Midnight Sunin valmiiksi. Asiaan vihkiytyneet tietävät kyllä, miksi sitä toivon. Sitä odotellessa voin hyvin jatkaa Houkutuksen tietä aloittamalla sarjan seuraavan kirjan. Uusikuu on varmasti mielenkiintoista luettavaa, hih.

Nyt on kulunut reilut kolme viikkoa ranteen operaatiosta. Koska käsi alkaa toimia jo sen verran, että voin tällaisen vuodatuksenkin ylös kirjoittaa, voinkin ensi kerralla kerrata vähän viime viikkojen tapahtumia. Kipu kun ei niin helposti unohdu.